Kalle Lintunen
Julkaistu Usvassa 3/2007

Juuri nyt on hyvää aikaa olla spekulatiivisen fiktion ystävä. Eilen avaruusooppera uudistui lajityyppinä. Tänään uuskumma laajentaa fantasian mahdollisuuksia. Oudot ja fantastiset elementit hiipivät valtavirtakirjallisuuden puolelle. Realistisen kerronnan hegemonia rakoilee. Reaalifantastikkojen koulukunnan kaltainen liikehdintä kaataa genreaitoja. – Monet koko nykykirjallisuuden mielenkiintoisimmista murroksista tuntuvat tapahtuvan juuri spekulatiivisen fiktion parissa, ja kiinnostavaa kirjallisuutta julkaistaan enemmän kuin kukaan ehti lukea.

Aina spekulatiivisella fiktiolla ei ole mennyt Suomessa erityisen lujaa. Omassa piirissä on saatu iloita kirjoittajien kehityksestä ja paikallisissa seuroissa on työskennelty aktiivisesti, mutta laajemman tunnustuksen puuttuminen ja taistelu scifiin ja fantasiaan liitettäviä ennakkoluuloja vastaan on uuvuttanut monta harrastajaa. Nyt olen kuitenkin aistivinani ilmassa poikkeuksellisen paljon enteitä spekulatiivisen kirjallisuuden ja valtavirran lähentymisestä. Kun genrerajat eivät ole enää selviä, niiden ylittäminen tai kertakaikkinen unohtaminen on aikaisempaa helpompaa.

Perinteisesti suomalaisen spefi-novellistiikan ensisijaisia lukijoita ovat olleet Portin, Tähtivaeltajan, Spinin tai Usvan kaltaisten lehtien lukijat, alan harrastajat. Kun spekulatiiviset ja fantastiset elementit on alettu hyväksyä myös osaksi kirjallisuuden valtavirtaa, kirjoittajille voi avautua mahdollisuus tavoittaa entistä laajempia yleisöjä. Kirjoittajille tämä on hieno mahdollisuus. Jokainen kirjoittaja haluaa tavoittaa mahdollisimman suuren osan koko potentiaalisesta lukijakunnastaan. Kun kirjoitetaan lukijoille, jotka eivät ole samalla tavalla alan harrastajia kuin fandomin jäsenet, kaunokirjallisten ansioiden merkitys korostuu. Suuri osa pääosin valtavirtakirjallisuutta kuluttavista lukijoista ei anna mitään erityistä painoarvoa tekstin spekulatiivisuudelle. Näiden lukijoiden silmissä spekulatiivista fiktiota edustavaa kirjallisuutta koskevat samat muodon ja tyylin vaatimukset kuin muutakin kirjallisuutta.

Ja he ovat täysin oikeassa.

Novellin omaa estetiikkaa

Toimin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-palkintoraadissa ja olin siten mukana valitsemassa vuoden parasta kotimaista novellia science fictionin ja fantasian alalta. Olen jo pitkään lukenut sekä spekulatiivista että ei-spekulatiivista kirjallisuutta, ja tämänvuotisista ehdokkaistakin suurin osa oli ennestään tuttuja, mutta niiden kriittinen lukeminen lyhyen ajan sisällä oli avartava kokemus. Voin suositella raatiin osallistumista jokaiselle, joka haluaa olla selvillä siitä, millaisia spefi-novelleja maassamme vuosittain julkaistaan.

Päällimmäisin havaintoni oli, että suomalaisilla kirjoittajilla on hyvin hallussaan spekulatiivisen aineksen käsittely. Vieraita maailmoja luodaan ja kuvataan taitavasti, teknologioiden yhteiskunnallisia vaikutuksia osataan punnita ja erilaisten novumien käyttö sujuu mallikelpoisesti. Mielikuvituksellisuudessa kunnostautuneista teksteistä voi mainita esimerkiksi äänestyksessä toiseksi sijoittuneen Hannu Rajaniemen Elegian nuorelle hirvelle, jossa erilaiset ideat ja uudet käsitteet suorastaan vyöryvät lukijan silmille. Atorox-novellien perusteella ei jää epäilystä siitä, etteivätkö suomalaiset spefi-novellit olisi tarpeeksi spefistisiä. Minusta kiinnostavampi kysymys onkin, ovatko ne tarpeeksi novellistisia.

Novelli voidaan määritellä esimerkiksi ”lyhyehköksi, tavallisesti suorasanaiseksi kertomukseksi, joka kuvaa yhtä keskitettyä tapahtumaa, mielentilaa tai tiiviissä muodossa yksilöllistä kehityskulkua” (Palmgren). Nova-kirjoituskilpailun yleispalaute vuodelta 2002 peräänkuulutti teksteiltä nimenomaan novellistisuutta ja painotti, ettei mikä tahansa lyhyt kertomus täytä novellin kriteereitä. Yleispalautteessa kiinnitettiin huomiota tarinan rakenteelliseen sommitteluun: novellissa pitäisi olla jännite, ristiriita ja loppuratkaisu. Novellin tulee kuvata ainakin muutoksen yritystä, eikä pelkkiä tunnelmakuvauksia kelpuuteta novelliksi. Jo ilmauksen ”novellistisuus” käyttäminen antaa ymmärtää, että novellilla on tekstilajina oma erityisluonne, mutta millainen se oikeastaan on? Romaania lyhyempi pituus on selkein tuntomerkki, mutta yksin se ei vielä riitä kuvaamaan, mistä novelli-ilmaisussa on kysymys. On selvää, ettei novelli voi olla pelkkä staattinen kuvaus asiantilasta, mutta toisaalta sitä ei myöskään voi kirjoittaa samalla tavalla kuin pitkää proosatekstiä. Hyvää novellia ei saa kutistamalla romaani miniatyyrimittoihin, sillä novellin tapa käyttää kieltä, kuvata henkilöitä, esittää tapahtumia ja luoda merkityksiä on sille ominainen. Novellien kirjoittamisesta kiinnostunut tekeekin itselleen palveluksen tutustuessaan nimenomaan hyvään novellikirjallisuuteen. Sellaisissa novellin klassikoissa kuin Maupassant, Tšehov, Kafka, Hemingway, Mann tai Carver on eräitä piirteitä, jotka eivät suomalaisessa spefi-novellistiikassa ole ainakaan silmiinpistävän leimallisia ja joita lukijana näkisin mielelläni enemmän – tiiviyttä, pelkistämistä, monitasoisuutta ja hetken tavoittamista.

Modernin novellin hyveistä kenties keskeisimpiä ovat tiivistys ja kiteytys. Hyvässä novellissa ylimääräiset rönsyt leikataan pois ja vain olennainen jää. Useimmat novellikirjoittajat tunnustavat tämän ihanteen ainakin periaatteessa, mutta sen toteutuu vaihtelevasti. Tästä kertoo Portti-lehden vuotuisen kirjoituskilpailun yhteydessä usein käytettävä käsite ”Portti-novelli”. Aikaisemmin termillä viitattiin lähinnä novelleihin, joissa yliluonnollinen elementti hiipii arkielämään, mutta nykyisin sillä tarkoitetaan yleensä verraten pitkää, kertomusmaista novellia, jossa voi olla useita juonenkäänteitä ja tapahtumapaikkoja sekä aristoteelinen draaman kaari. Se keskittyy tavallisesti paljastamaan vierasta todellisuutta tai tapahtumaketjun auki keriytymistä vähän kerrallaan ja huipentuu loppuratkaisuun. Tällaisessa kertomuksessa on jo paljon romaanikerronnan piirteitä.

Minusta on perusteltua pohtia, kuinka kiteytyneenä voi pitää esimerkiksi Atorox-äänestyksessä kolmannen sijan napannut Carita Forsgrenin Fyto ja Ygg, joka monista ansioistaan huolimatta tuntuu minusta liian pitkältä. Siinä kuvattavan tutkimus- ja muutosprosessin kuvaukseen oli saatu kiinnostavuutta vaihtelemalla näkökulmahenkilöitä, mutta itse tapahtumat jakaantuvat pitkälle aikavälille ja useaan kohtaukseen, eikä kyseessä ole enää ”yhden keskitetyn tapahtuman” kuvaus. Novellissa on jopa pitkähkö jälkinäytös, joka kertoo, mitä keskeisille henkilöille tapahtui puoli vuotta myöhemmin. Uskon sekä kertomuksen rikkaiden ainesten että kerronnallisen otteen pääsevän paremmin oikeuksiinsa pienoisromaanissa tai romaanissa.

Romaanissa on tilaa luoda voimakas lukukokemus pitkien tarinakaarten avulla, mutta novellin vahvuutena on kerrostaminen – merkitysten rakentaminen lyhyeen mittaan esimerkiksi symbolien, myyttien ja kuvallisuuden avulla. Kerrostamisesta syntyy hyvälle novellille tyypillinen monitasoisuus. Yhtäältä on juonen ja tapahtumien taso, jossa henkilöille koituu erilaisia asioita. Toisaalta ovat erilaiset allegoriset tasot, viittaukset toisiin teksteihin ja yleisinhimilliset ajatukset, joita novelli valottaa.

Kotimaisessa spefissä eräs tyypillinen kerrostamisen keino on vanhojen tarinoiden ja myyttien käyttäminen joko sisällön virikkeinä tai tekstin rakenteen taustalla. Tämän vuoden ehdokkaat hyödynsivät ainakin elämän puun ajatusta, alkumeri-ideaa, näkkihahmoa ja antiikin myyttejä. Myös vierailut manalaan, jälleensyntyminen, Kristus-tarinat ja erilaiset tarut lentävästä hollantilaisesta ukkoslintuun ovat tulleet suomalaisille lukijoille vuosien saatossa tutuksi. Marko Hautalan Minä perhonen, sinä Morfeus oli oma suosikkiehdokkaani, mutta sekin kärsii hieman myyttisten ainesten raskaasta käsittelystä. Lukijalta voi odottaa tiettyä sivistystasoa tai viitseliäisyyttä ottaa selvää vieraista viittauksista, mutta novellin kaikkein keskeisimpien merkitysten ripustaminen niiden varaan voi olla riskialtis ratkaisu. On myös muita tapoja rakentaa novelleihin kerroksia. Novelli voi olla yhdellä tasolla kertomus ja toisella tasolla esimerkiksi tutkielma siitä, mistä jossain asiassa on kysymys. Mitä tarkoittaa olla todella peloissaan? Kuinka pitkälle nurkkaan ahdistettu isä on valmis menemään suojellakseen perhettään? Tällaiset kysymykset voivat inspiroida kirjoittajaa rakentamaan henkilöhahmoja ja tapahtumakulkuja, jotka valottavat kyseisiä ilmiöitä kiinnostavasti. Novelli on erinomainen muoto näyttää asioita, tuoda ne lähelle lukijaa. Pelon tai suojelunhalun käsittelystä on helpompi tehdä vaikuttava lukuelämys novellissa kuin asia-artikkelissa. Novellissa taitava kirjoittaja voi esittää jonkin abstraktin asian voimakkaana kokemuksena, kun asiateksti joutuu jättäytymään etäämmälle.

Keskimäärin varsin pitkiä Atorox-ehdokkaita lukiessani korostui se, miten mukana oli hyvin vähän sen kaltaisia novelleja, joita kouluopetuksessa kutsuttaisiin tšehovilaisiksi: lyhyitä, avoimia ja usein kertoja-asenteeltaan tarkkailevia. Suurin osa tarinoista oli liian juonellisia ja laajoja kuuluakseen tähän kategoriaan, ja lyhyetkin ehdokkaat olivat enimmäkseen kallellaan surrealismiin. Tšehovilaiselle novellille tyypillisiä henkilölähikuvia, lyyrisyyttä tai hetken tavoittamista oli kovin vähän. Tällaisten piirteiden mukana olo ei välttämättä tee novellista parempaa, mutta hyvin toteutettu niitä sisältävä teksti erottuisi varmasti edukseen. Tyylillisesti kotimainen spefi on muutenkin paikoin yllättävän etäällä kirjallisen valtavirran ilmaisullisista trendeistä. Epäluotettavat kertojat, rikotut kronologiat, korosteinen kieli ja monet muut kirjallisuudessa yleiset ilmaisukeinot eivät spefissä korostu. Toivoisin kotimaisten kirjoittajien hakevan entistä rohkeammin ilmaisuunsa vaikutteita eri tyylisuunnista ja eri kirjailijoilta, eikä vain toisista genreteoksista, jotka saattavat ainakin aloitteleville kirjoittajille olla niitä tutuimpia. Myös suomenkielisen valtavirtaproosan lähihistoriasta saa olla tietoinen. Esimerkiksi Antti Tuurin, Rosa Liksomin tai Tove Janssonin kaltaisten kirjoittajien novellityylin yhdistäminen vieraaseen ja omalakiseen miljööseen olisi epäilemättä kiinnostavaa luettavaa. Olen myös varannut sydämeeni erityisen paikan ulkoavaruuteen sijoittuvalle scifi-novellille, joka on kirjoitettu tyylipuhtaana pastissina järkiuskoa vastustaneen myrsky ja kiihko -liikkeen teoksista – romanttista paatosta! suuria tunteita!

Lukisin mieluusti myös enemmän kielellistä ilottelua kotimaiselle spefille tyypillisen kuivakan älyllisyyden vastapainoksi. Ilmaisultaan Atorox-ehdokkaat muistuttavat lopultakin liikaa toisiaan, ja varsinaiset tyylitaiturit ovat vähissä. Miksi oivaltavuus spekulatiivisissa ideoissa ei juuri käänny oivalluksiksi kirjallisessa ilmaisussa? Täytyy tosin ottaa huomioon, ettei Atorox-ehdokaslista kerro koko totuutta. Anteeksipyytämättömän omaäänisistä kirjoittajista esimerkiksi M.G. Soikkeli jäi Tänä vuonna Mariobadissa -novellillaan kokonaan listan ulkopuolelle.

Tietenkin novellin kirjoittamisen lähtökohdiksi voidaan valita myös tyystin toisenlaiset ihanteet ja sivuuttaa se, mitä valtavirtanovellistiikan ilmaisuun tottuneet ajattelevat. On lukemattomia tapoja kirjoittaa novelli ja arvottaa sen hyvyyttä tai huonoutta. Absoluuttisia kriteerejä ei ole, ja jos novelli löytää yleisönsä, sitä voidaan pitää ainakin jollain tapaa onnistuneena. Toisaalta tiettyjen novellistien nostaminen klassikon asemaan on usein myös perusteltua, ja näiden tuotantoon tutustuminen on hyvä idea. Kirjallisuuden traditiossa on yllin kyllin esikuvia, joita hyödyntämällä voi rikastuttaa ja monipuolistaa omaa ilmaisuaan. Se, että saamme lukea tyyliltään entistä moninaisempia novelleja, voi olla vain hyvästä.

Ideat ja ihmiset

Vaikka olemmekin sense of wonder -narkkareita, jotka tarvitsevat säännöllisen annoksensa huikaisevaa, hämmästyttävää tai kummallista, näen kuitenkin ongelmallisena sen, että spekulatiivisesta elementistä tulee novellissa itseisarvo.

Etenkin tieteiskirjallisuutta on iät ja ajat moitittu siitä, että siinä isot ideat tallovat alleen inhimillisesti liikuttavan aineksen. Scifin keskiössä ovat harvoin ihmisten henkilökohtaiset ongelmat tai henkilöiden väliset suhteet, ja myös niin sanotut henkilövetoiset novellit olivat tämän vuoden Atorox-ehdokkaiden joukossa harvinaisia. Useassa tekstissä keskeisimpään osaan nousi sen sijaan vieras maailma tai elementti, jonka vaikutuksia tutkittiin johdonmukaisesti ja tarkasti.

Jenny Kangasvuon Yhtä kohtua puoliksi yksin on tässä suhteessa mielenkiintoinen teksti, koska siinä kerrotaan raskaudesta ja vanhemmuudesta, sinänsä hyvin inhimillisistä aiheista, melkein koeasetelmallisen näkökulman kautta. Koska novellin henkilöhahmoja kuvataan lopulta sangen yleisellä tasolla ja itse raskauden prosessi vaikutuksineen saa pääosan, novellia tulee lukeneeksi ennemminkin yleistyksenä ihmislajin piirteistä kuin kuvauksena juuri näiden kyseisen henkilöiden elämään vaikuttavasta kokemuksesta. Tällaisten vaikutelmien syntyyn vaikuttavat suuresti kirjoittajan tekemät tyylivalinnat.

Kokonaisuutena ehdokasnovelleissa on paljon harkittuja tulevaisuuskuvitelmia ja jopa yhteiskuntakritiikkiä, mutta vastaavasti henkilökuvaus jää useissa novelleissa sangen innottomaksi ja etäiseksi. Lyhyeltä muodolta ei ole syytä odottaa samanlaista luonteiden kehittelyä kuin romaanilta, mutta toisaalta se ei ole tarkoituksenmukaistakaan. Suomalaisista kirjoittajista esimerkiksi Petri Tamminen on taitava luomaan kokonaisia ja koskettavia ihmiskuvia hyvinkin niukan ja ei-sentimentaalisen ilmaisun puitteissa. Kun novellissa henkilöistä voi paljastaa vain pienen määrän piirteitä, näiden piirteiden soisi olevan mielenkiintoisia ja kantavia, ei ilmeisiä tai stereotyyppisiä. Yleensä vasta riittävä kärjistys ja liioittelu tekee tyyppihahmojen käytöstä toimivan ratkaisun. Tässä mielessä Kari Tossavaisen Myrian lomailevaa virkamiestä voi pitää onnistuneena henkilönä: pohjattoman epävarmana ja ulkopuolisena hän on paitsi samastuttava myös muistettava.

Perspektiivit ovat scifissä usein laajoja, mikä onkin ilman muuta lajityypin vahvuus. On sanottu, että mikään kirjallisuuden tyylilaji ei kykene samalla tavalla käsittelemään olemisen perimmäisiä kysymyksiä. Toisaalta se, mitkä kysymykset ovat suuria ja mitkä pieniä, on lopulta kiinni näkökulmasta. Valtavirtakirjallisuuden puolella tärkeinä pidetyt aiheet liittyvät usein yksilön subjektiiviseen maailmannäkemykseen ja yrityksiin jäsentää inhimillistä todellisuutta. Samalla etevän ihmiskuvauksen arvostus korostuu, kun taas spefin harrastajia tuntuu viehättävän uskottava ja elävästi kuvattu vieras miljöö, näin kärjistäen.

Novelli, joka keskittyy kuvaamaan henkilöhahmon yksittäistä, kenties arkistakin kokemusta, ja joka saavuttaa tehonsa lataamalla lyhyeen hetkeen paljon merkityksiä, on kotimaisessa spefissä harvinainen, vaikka valtavirtaproosan puolella tällainen tapa laatia novelli on sangen suosittu. Ei kuitenkaan ole sinänsä mitään syytä, miksi spekulatiivisuutta ei voisi yhdistää valtavirtakirjallisuudesta tuttuihin aiheisiin ja ilmaisutapaan. Spekulatiivisen tai fantastisen elementin käyttö on itse asiassa mitä mainioin etäännyttämisen keino, tapa saada meidät tarkastelemaan ulkopuolisin silmin sitä, mikä on meitä kaikkein lähinnä. Uskon läheltä löytyvien aiheiden spekulatiivisessa käsittelyssä olevan paljon mahdollisuuksia eteville kirjoittajille.

Novelli tarvitsee teemansa

Lukion äidinkielen opettajani keskeisin maksiimi oli ”aine on ajattelua”. Samaa voisi tietyin varauksin sanoa novellistakin. Lukijana odotan kirjoittajan vaivaavan itseään muillakin kuin juonenkäänteiden paikkoja koskevilla kysymyksillä, suhtautuvan aiheisiinsa ihmetellen ja problematisoiden. Sanoisin jopa, että erilaisten asioiden ajattelu ja käsittely nimenomaan kaunokirjallisuuden kielellä ja keinoilla on eräs kirjoittajan keskeisimmistä taidoista. Tästä taidosta puhutaan vähän, koska monet taitavat harjoittaa sitä tiedostamattomasti vähintään yhtä paljon kuin tiedostaen. Kirjoittaja ei välttämättä aloita määrittelemällä itselleen, mistä aiheesta hän haluaisi kirjoittaa novellin vaan lähtee työstämään tekstiä intuitionsa ohjaamana.

Näistä asioista, joita kirjoittaja kaunokirjallisuuden keinoilla käsittelee, tulee hänen tekstinsä temaattista ainesta. Tällä ilmauksella tarkoitan sitä teoksen keskeisten ajatusten, merkitysten ja näkemysten kudelmaa, joka välittyy lukijalle epäsuorasti henkilöiden, toiminnan ja tekstin muiden elementtien kautta. Minulle lukijana temaattisuudessa on oleellista se, että hyvä novelli aina kertoo jostakin, valaisee jotakin yleistä ilmiötä tai ongelmaa ja herättää minussa ajatuksia, jotka eivät välittömästi liity novellin juoneen tai henkilöihin. Usein puhutaan myös hieman epämääräisesti novellin ”sisällöstä”.

Riittävän voimakas temaattinen aines on novellille ensiarvoisen tärkeää, koska vaikka jännittävä juoni ja kiinnostavat henkilöt pitävät yllä lukijan mielenkiintoa, lukijan elämän kanssa resonoivat ja häntä koskettavat asiat löytyvät useimmiten pintatason alta. Sillä, onko kirjoittaja tietoisesti sijoittanut tekstiinsä juuri niitä aineksia, joita lukija siitä tulkitsee, ei ole merkitystä. Vain se, että teksti antaa mahdollisuuden tällaisiin löytöihin, on tärkeää.

Lukijana nautin ihmeen tunnun vastapainona myös ymmärryksen tunnusta. Se on hyvän, temaattisesti eheän novellin viimeisten rivien jälkeen syntyvä kokemus siitä, että teksti on antanut minulle jotain merkityksellistä vastineeksi siihen käyttämästäni ajasta. Haluan kirjallisuuden vaikuttavan minuun. Sujuvasti kirjoitettu kertomus voi saada minut viihtymään, mutta pelkkä tarina – se, mitä henkilöille kertomuksessa tapahtuu – ei hyvin kirjoitettunakaan riitä vetoamaan älyyni, tunteisiini, aisteihini ja mielikuvitukseeni samalla tavalla kuin mihin täysipainoinen novelli kykenee. Novelli, jossa on tarpeeksi sisältöä avattavaksi useammalla lukukerralla, kestää yleensä myös aikaa nopeasti luettavaa ja unohdettavaa pikaruokakirjallisuutta paremmin.

Temaattisuuden ei tarvitse merkitä aatteellisia kannanottoja, moraalisia opetuksia tai ylipäätään valmiita vastauksia novellin esittämiin kysymyksiin. Luontevimmin tematiikka tulee esiin lomittuneena tekstin muihin elementteihin ja vielä niin, että lukijalle jätetään tilaisuus omiin oivalluksiin. Suomalaiset spefi-kirjoittajat tuntuvat hyvästä syystä varovan saarnaamista ja osoittelua, mutta samalla kaipaisin myös enemmän uskallusta ja viitseliäisyyttä rakentaa novelleista tematiikaltaan entistä rikkaampia ja rohkean kaunokirjallisia.

Atoroxin voittanut novelli esiintyi tässä suhteessa edukseen, sillä vaikka ihmisen ja muukalaisen kohtaaminen on tieteiskirjallisuuden käytetyimpiä aihelmia, Toisinkaisessa tekstin rakenne, kertojaratkaisu ja kieli tukevat hyvin kokonaisuutta. Myös ilmaisu on luontevaa, johdonmukaista ja taloudellista. Novelli onnistuu olemaan samaan aikaan sekä klassinen, alan harrastajat puolelleen voittava scifi-tarina että ajatuksia herättävää novellistiikkaa. Sen voittoa ei voikaan pitää yllätyksenä.

© Kalle Lintunen 2007

Kalle Lintunen on turkulainen kirjoittaja ja kirjallisuuden opiskelija, joka on fiilistellyt spekulatiivista fiktiota kymmenen vuoden ajan. Kirjallisuudessa häntä kiinnostavat erityisesti puhuvat eläimet, marginaali-ilmiöt ja se, mitä kirjoitetaan seuraavaksi.

Lähteet

Marja-Leena Palmgren: Johdatus kirjallisuustieteeseen (WSOY, 1986)
Nova-kirjoituskilpailun yleispalaute 2002

Esseelle antoi virikkeen keskusteluketju ”Pohdintaa suomalaisesta spefi-novellistiikasta” Deathwriters-keskustelufoorumilla .