Boris Hurtta
Julkaistu Usva 1/2008:ssa

Tämä artikkeli perustuu Usvan kesäleirillä pitämääni alustukseen. Tarkoitukseni oli ja on hätistää fiktiivisen tekstin kirjoittajia miettimään vähän perusteellisemmin nimiasioita. Tällä naamalla ja koulupohjalla ei voi uskottavasti jakaa tiukasti ohjeistavaa tietoa eksaktimmastakaan aiheesta, joten ollaan sitten viihteellisiä. Olkaa kanssani eri mieltä tai olkaa samaa mieltä. Pääasia että tiedätte, mitä nimillänne teette. Asia koskee myös tavallista lukijaa, joka voi tykönänsä pohdiskella, mitä kirjailijalla on ollut mielessään nimetessään henkilöitään.

Taannoin sain arvosteltavaksi amerikkalaisen nuortenfantasian, jossa kirjailija alkajaisiksi hakkasi minut melkein tyrmäyskuntoon nimillä Denon, Devin, Dolen, Dorjan ja delan. Kovasti ärsytti tällainen ammattitaidottomuus, sillä siitä oli kyse, kun nuo mitään merkitsemättömät sanat eivät edes liittyneet sillä lailla toisiinsa, että tällaiselle toistolle olisi ollut perusteita. Kyseessä oli vasta kirjailijan toinen julkaistu romaani, mikä tekee asian ymmärrettäväksi, mutta luulisi että Amerikoissa jos missä on kustannustoimittajia. Ehkä hahmotusongelma ei ole kaikkialla yhtä suuri. Ehkä jenkki mieltää d-alkuiset sanat helpoiksi erottaa toisistaan. Olen huomannut että meikäläistä häiritsevät eniten sellaiset oudot, toisiaan muistuttavat sanat, jotka alkavat suomenkielen vastaisilla kirjaimilla: B, C, herrojen T, Ähvä, Kee jne.

Serkun mies luki nuorempana ahneesti kioskijännäreitä. Ummikko hän oli niin kuin monet muutkin siihen aikaan. Helpottaakseen muistamista hän suomensi mielessään tekstissä esiintyvät vieraskieliset nimet tyyliin: Marne Travellyn oli Maire, Brym Cutherd oli Pruuno Kutri, Maxem Cumbpell oli Matti ja Cydia Elphick oli Kylli.

Suomalaiset ajanvietekirjailijat olivat hekin usein kielitaidottomia, mutta halusivat käydä ulkomaalaisista. He ottivat vieraskielisiä salanimiä ja jutut tapahtuivat New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa ja maailman syntisissä satamakaupungeissa. Keksityt henkilönimet tahtoivat mennä miten sattui, mikä ei lukijoita haitannut, mutta oudoksuttaa ja huvittaa jälkimaailmaa. Mutta miten mahtaa olla, jos itse rupeamme leikittelemään vaikkapa kiinan kielellä. Tai venäjällä. Minäkin luulin pitkään, että esim. Kolja on ihan oikea etunimi, vaan sepä onkin Nikolain hellyttelymuoto.

Kiinasta vielä sen verran, että siellä on melkein 100 miljoonaa Qwang-nimistä ja Li-nimistä ja vielä jotain kolmattakin. Mutta en minä niitä haluaisi käyttää omissa jutuissani. Sehän olisi sama kuin jos kaikki kotimaiset henkilöhahmoni olisivat Virtasia ja Korhosia. Ja pahempaakin, Suomessa on onneksi laajempi nimikirjo kuin useimmissa muissa maissa. Ruotsissakin on Svenssoneja ja Karlssoneja ja Erikssoneja sadoin tuhansin. Etsikää netistä vaikka Malawin, Meksikon, Madagaskarin, Mongolian, Mauritanian ja Marqus-saarten jalkapallon maajoukkueiden sivut ja tutkia keitä siellä pelaa. Sekoittamalla etu- ja sukunimet pääsee vielä pitemmälle, mutta älkää tulko valittamaan, jos Myanmarista tulee oikaisukirje, jossa moititaan, että pelaajalta A poimimanne etunimi ei voi mitenkään esiintyä yhdessä pelaaja B:n sukunimen kanssa tietystä kieliopillisesta tai etnisestä syystä.

Meillä on tuntuma siitä, mitkä nimet vallitsevat missäkin päin englanninkielistä maailmaa, mutta entä muut suuret kielialueet? Espanja esimerkiksi – kumma juttu, jos Chilessä, Guatemalassa ja Kataloniassa ovat aivan samat nimet listan kärjessä. Kataloniassa kun vielä on oma kielikin ja espanja taitaa olla vähemmistössä. Ja entäs sitten islamilainen maailma? Ei hyvä, jos poimii kaikki nimet 1001 yön saduista. Muhammedeja, Aleja ja Fatimoita on valtavasti, mutta henkilönimet voivat muodostua pitkästä litaniasta, jossa on isän nimi ja asuinpaikka ja ties mitä. Tyyliin Mohammed ibn Bouma Ben Ali Abbas. (Meni varmaan pieleen.) Ovatko islamilaiset nimet lainkaan samanlaisia Saudi-Arabiassa, Indonesiassa, Mauritaniassa, entisen Neuvostoliiton alueella ja Kiinassa? Islamia käsittelemme lähes aina kliseisesti, kun emme sitä kovin hyvin tunne. Joku yrittää olla fiksu ja ottaa oppia Tintistä tai Mika Waltarilta ja käsittelee silti aihetta kliseisesti.

Teini-iässä ihastuin tai olin ihastuvinani Teräsmiehen poika ja Teräsmies –sarjakuvalehtiin, joiden aitoamerikkalaisuutta tai camp-huumoria (vai onko se yksi ja sama asia?) tosikkomaiset kaverini eivät ymmärtäneet. Lehden hinnasta tuli oikein mittayksikkö eli tapasin arvioida rahan kulutusta tyyliin elokuvalippu maksaa kuusi Teräsmiehen poikaa ja LP-levyn hinnalla saisi kaksikymmentä lehteä. No niin, Teräsmiehellä oli vihollisena viidennestä ulottuvaisuudesta saapunut ilkimys, joka teki kaikenkarvaisia kepposia. Hänelle ei kukaan mahtanut mitään ellei saanut narratuksi häntä lukemaan tai lausumaan nimeään takaperin. Tällöin tyyppi sai pikaisen matkapassin omaan maailmaansa 90 päivän ajaksi. Ja tuo nimi oli… Opettelin sen silloin ulkoa, mutta johan se oli unohtunut. Jouduin plaraamaan läpi ison pinon lehtiä, että löytyi MXYZPTLK.

Liian usein scifi-juttujen henkilönimet ovat tällaisia. Sekasotkuja. Ei hyvä. Vaan entäs sitten, kun kirjoitamme niin erilaisesta elämänmuodosta, että alienien ääntely tai muu kommunikointi todellakin on sekasotkua? Miten ilmaista sellainen nimi, johon meidän kielemme ei taivu? Tässä on pitkä sarka kirjoittajan tarvottavaksi. Täytyy ottaa huomioon ilmehtiminen ja eleet ja alienin erittämät tunteet ja tuoksut ja vaikka mitä. Sanotaanhan jo bushmannien kielenkin sisältävän vaikeasti ilmaistavia naksahteluja ja maiskahteluja.

*

Umberto Eco on hänkin pohdiskellut asiaa. Romaanissa Baudolino on juttua itämaan tietäjien nimistä. Kysymys ei ole niin yksioikoinen kuin maallikko luulee. Tietäjien lukumäärästä ja heidän henkilöllisyydestään on ollut paljokin erilaisia käsityksiä. Olivatko Jeesus-lasta kumartavat ja mirhaa ja suitsukkeita tuovat viisaat Saaban kuningas, Persian ruhtinas ja Kaldean pääastrologi vai keitä he olivat? Vahvaa kannatusta oli teorialla, että tietäjiä oli peräti kaksitoista ja he olivat nimeltään ZHRWNDD, HWRMZD, AWSTSP, ARSK, ZRWND, ARYHW, ARTHSYST, ASTNBWZN, HMRWQ, AHTRS, NSRDYH ja MRWDK.

Kirkon johtavien ideologien piirissä oli kuitenkin järkeviä ihmisiä ja he tuumivat, että tietäjien henkilöllisyydestä ei pitänyt tehdä vain johtavien teologien salatietoa. Yksinkertaisten maallikkojen oli helpompi muistaa, jos tietäjiä oli rajallinen määrä ja näiden nimet helposti lausuttavia eikä mitään eriskummallisia pärskähdyksiä. Niinpä historialliselle totuudelle tehtiin väkivaltaa ja mentiin yli siitä, missä aita oli matalin. Sovittiin, että tietäjät olivat BALTHASAR, MELCHIOR ja KASPAR. Umberto Econ valmiiksi kiteyttämän viisauden sisäistäminen ja muistaminen omissa kirjallisissa harjoituksissamme korvaa ainakin puolen tunnin höpötyksen ja säästää meidän kaikkien aikaa.

*

Sain kerran lukeakseni yhden sotaveteraanin käsikirjoituksen, missä hän hyvinkin autenttisesti kuvasi koulutustaan ja oloaan rintamalla 1943-44. No, kuka armeijan touhuista perillä on, hän tietää että samaan tupaan ja samaan ryhmään kuuluvat Raatikainen, Rasilainen, Ratilainen, Retulainen, Romppanen, Roponen A, Roponen E, Ropponen ja Rupunen. Miehet ovat samanikäisiä ja kotoisin samoilta seuduilta, tee siinä sitten selkoa heidän puuhistaan niin, että lukija pysyy kärryillä. Väinö Linna oli nero. Hänen porukkansa oli sekava joukko eri puolilta maata tulleita, eri ikäisiä, eri tapaisia korpisotureita eikä hän pysytellyt näiden kokemien tapahtumien tasolla matalassa juoksuhautaperspektiivissä, milloin asiat vaativat parempaa valaistusta. Varmaan joku esikuntien mies riensi kirjoittamaan yleisönosastoon Tuntemattoman ilmestyttyä, ettei Suomen armeijassa voinut olla tuollaista komppaniaa.

Aleksis Kivikin oivalsi totuuden. Seitsemän veljeksen etunimet alkavat eri kirjaimilla, poikkeuksena Tuomas ja Timo. Tässäkin tapauksessa vanhempi ja väkevämpi Tuomas omaa foneettisesti leveämmän ja rehvakkaamman nimen. Timo oli monessa samanlainen kuin vanhempi veljensä, kovapäinen ja vahva jässikkä, mutta kuitenkin melkein joka suhteessa heppoisempi kuin väkevä Tuomas. Veljessarjan vanhemmassa päässä on muutenkin arvokkuutta, jopa raamatullisuutta: Juhani, Simeoni, Aapo ja vastapainona Timo ja Eero, jotka kirjoitusaikaan ilmeisesti koettiin nuorekkaiksi nimiksi.

Toisaalta taas, ehkä ne eivät olleetkaan heidän kirkonkirjoihin merkityt nimensä. Timo esim. sanoo eräässä yhteydessä: ”Juhani Juhanin poika Jukola ja veljensä Timoteeus”. Ja Aapokin oli Toukolan poikien pilkkalaulussa Aaprahammi. Nimet kun elävät kantajiensa vanhetessa, Pohjanmaallakin sanotaan ikäkausittain: Jassu, Jaska, Jaakko ja Jaakkoo.

*

Moni tieteiskirjoittaja on taidetta tehdessään tinkimätön ja pelkistää tekstinsä scifistisen idean esittelyksi, missä henkilöt ovat vain tarinan kulkua edesauttavia statisteja. Palaankin erääseen varhaiseen science fictionin määritelmään, missä tätä puolta sivutaan. Oli esitetty tuo aina ajankohtainen kysymyksien kysymys: Mitä tarkoittaa science and fictioni? (ilmaisu ei tuolloin ollut vielä vakiintunut nykyiseen asuunsa)

Vastaukseksi saatiin, että se oli uudenlaista kaunokirjallisuutta, jota konservatiivinen litteraattieliitti ja pienisieluinen kritiikki eivät tunnustaneet oikeaksi kaunokirjallisuudeksi sen viljelemän mykistävän ja kohtalonomaisen teknillissosiaalisen futurovisieerauksen tähden, vaikka juuri tämän aspektin ylikorostaminen ja ihmiskuvauksen tietoinen kuihduttaminen tekivät siitä kaunokirjallisuutta.

Ei ole tavatonta, että tieteiskirjoittaja pateettisessa puhtauden tavoittelussaan jättää minäkertojan nimettömäksi ja noin kuvainnollisesti alastomaksi, vaikka tämä vastaa koko tarinasta ja on sen päähenkilö, mitä tapahtumiin tulee. Tämä ei ole lukijaystävällistä ja turha sitten valitella, jos ei kukaan ota muistaakseen koko novellia. Luultavasti sen uusi uljas idea ei sittenkään ole ollut niin ainutkertainen kuin kirjoittaja kokemattomuuttaan on kuvitellut. Mehevät henkilöhahmot, jotka poikkeilevat taiteen ohdakkeiselta polulta pöheikköön puuhaamaan omiaan, olisivat saattaneet auttaa asiaa.

Säännöt ja niiden poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset ovat niin moninaiset, ettei sääntöjä lopulta olekaan – taitavalle kirjoittajalle. Eikä uppiniskaiselle kirjoittajalle, eikä todella kehnolle kirjoittajalle. Ehkä säännöillä ja neuvoilla on kuitenkin lopputulosta kohentavaa vaikutusta, jos otamme sata tottelevaista kirjoittajaa ja sanelemme ne heille. Toisaalta taas keskivertainen ”ihan kiva” kertomus hukkuu massaan näin suuren joukon kyseessä ollen.

*

Minä olen Pulp Fiction Man ja vihaan nimettömiä henkilöitä ja Janeja ja Johneja ja Mioja ja Oneja ilman sukunimeä ja taustaa. Minä vihaan myös arkipäiväistämistä. Joskus palkittiin Portin kilpailussa novelli Sigfridin laulu. Se oli nykyaikaistettu muunnelma vanhasta sankaritarusta. Sigfrid juoksenteli metsässä ja häntä kutsuttiin tuttavallisesti Sikuksi. Sen Sikun tähden koko novelli meni minulta pilalle enkä siitä muuta enää muistakaan.

Sankaria ja soturia ei pidä syyttä suotta halventaa. Vain hänen taistelukavereillaan on oikeus antaa lempinimiä. Vihollisetkin voivat uhalla nimitellä, mutta he joutuvat siitä maksamaan kalliin hinnan. Mitä siitäkin tulisi, jos Conan Barbaaria sanottaisiin joksikin Connyksi? Tai Heimo Hurjimukseksi. Suomenkieli latistaa. Jet Ace Logan kuulostaa paremmalta kuin Rakettiässä Loikkanen ja entäs avaruuskorkkarien toinen sankari Rick Random – Urho Umpimähkä. Luulenpa että oma kieli yleensäkin latistaa. Englantia työkseen puhuvat taitavat olla niin omahyväisiä, etteivät oikein tajua tätä. Superman – voiko mitään toopempaa olla? No, Ylimies kyllä olisi, se kuulostaisi jo filosofi Esa Saarisen tai Jari Sarasvuon keksimältä.

*

Mutta jotta tästä esityksestä olisi hiukankaan todellista hyötyä, nyt pitää lopultakin vakavoitua. Puhutaan vähän suomalaisista sukunimistä. Tämänkin kokoisessa maassa on paljon alueellisia nimiä. Mainitsen esimerkinomaisesti Kotkan seudun Laitiset ja Tanit, Kuusamon Määtät ja Lämsät, Savon Saastamoiset ja Kääriäiset, Pohjanmaan Ilkat, Koski-Vähälät ja Rinta-Oppaat. Lapissa on aina ollut omat nimensä. Karjalassa oli paljon eläinnimiä ja muita lystikkäitä, Varis, Susi, Orava, Makkara! Eivätkä nimet noudata edes maakunnallisia rajoja. On ihan yhden pitäjän tai kylän alueella tavattavia nimiä, joita ei juuri muualla käytetä. Muuttoliikkeen myötä niitä pakkautuu suuriin kaupunkeihin, mutta harvoin Korppoon Mattsson muuttaa Kittilään Kätkän naapuriksi. Korhonen on pian Suomen yleisin nimi, koska sen valta-alueilla syntyvyys on uskonnollisista syistä vilkkaampaa kuin Virtasten seuduilla. Mutta esimerkiksi Turun puhelinluettelossa Korhosia on vain kourallinen, kun esim. Laine, Lehtonen ja tietysti Virtanen valloittavat monta sivua. Yleisempiä ruotsinkielisiä nimiäkin on paljon enemmän kuin näitä Korhosia, joita nurkkapatrioottiset turkulaiset pitäisivät supikoiran ja hirvikärpäsen kaltaisina torjuttavina itämuuttajina, jos olisivat asian tiedostanee. Tässä teille novellinidea. Ehkä tulevaisuudessa Muhammed on meilläkin johtava nimi. Nythän se oli jo päässyt korkealle vastasyntyneitten etunimenä ja herätti äimistelyä ja ehkä kauhisteluakin.

On olemassa sellainen teos kuin Suuri Sukunimikirja. Helpompi on kai käväistä Väestörekisterikeskuksen nettisivuilla. Edellistä selatessani yllätyin törmätessäni tietoon, että niinkin yleinen nimi kuin Aromaa on suojattu. Olin kuvitellut, että suojattavan nimen tulisi olla jotenkin ainutlaatuinen, vain yhden suvun käyttämä. Isäni edesmennyt veli oli Aromaa eikä hänellä takuulla ollut mitään yhteyksiä Suomen muihin Aromaihin. Saiskohan Korhosenkin suojatuksi?

Kun kirjoitatte juttujanne, voi käydä niin kuin Amerikassa, että joku on ylettömine korvausvaatimuksineen heti kimpussa, kun löytää nimensä. Jos joku vaivautuu suojaamaan nimensä, on hän myös haukkana vahtimassa sen käyttöä. Olen kuullut ainakin yhdestä kanteesta, joka sitten kai raukesi kun kustantajan juristit olivat kovempia naamoja kuin kantajan ja oikeudenkäyntikulut ovat niin valtavia kuin ne ovat. Turvallisinta olisikin käyttää Virtasia ja Korhosia, mutta minä en käytä. Olen kuitenkin tietyissä rajoissa varovainen ja jopa hienotunteinen. Ostin divarista aateliskalenterinkin, mutta siitä käytän vain sammuneitten sukujen nimiä ja olen keksinyt olemattomia aristokraattisukuja kuten Gyllenhornit, joita olen kierrättänyt monissa jutuissani.

Dekkaristi Totti Karpela on juristi ja vankilanjohtaja ja äärimmäisen tarkka tällaisissa kysymyksissä. Hänen kirjassaan Pyöveli harvoin kättelee on niin erikoisia sukunimiä, että arvelen hänen varta vasten keksineen sellaisia, ettei niitä löydy maammekirjasta ainuttakaan. Maammekirja on viranomaisten käyttämä kattava tiedosto – luulen, ettei se ole teidän saatavillanne, vaikka tietokonevelhoja olisittekin.

*

Suomalaiset etunimet elävät myllerrysvaihetta, muodit vaihtuvat nopeammin kuin koskaan ja nimistö on laajempi ja kirjavampi kuin ikinä ennen. Silloin kun minä kävin koulua, olivat muodissa hyvin tavalliset nimet. Tai minun mielestäni tavalliset. Jonkun nuoren mielestä ne varmaan ovat vanhanaikaisia ennen kuin taas tulevat muotiin. Merkkejä alkaa jo olla ilmassa. Kolmisenkymmentä oppilasta luokalla kaupunkikoulussa. Kolme Marja-Leenaa, Marja-Liisa, Marjatta, Marja ja Maija. Pirkkoja oli kaksi ja Annikki, Liisa, Ritva ja Arja. Eksotiikkaa edusti vain Kristiina. Hän taisi olla osin ruotsinkielistä sukua. Kristiina meni sitten lukemaan pitkää saksaa ja vaihtoi luokkaa, se helpotti levottomuuttamme. Poikien puolella oli kaksi Penttiä, kaksi Markkua, kaksi Pekkaa ja Joukoa ja Jukkaa. Tarmo oli 40-luvulla syntyneitten joukossa eksoottisimmasta päästä, koska sen muotihuippu oli vanhempaa perua. Taru kertoo, että vanhempani olivatkin isänmaallisuuden puuskassa antaneet minulle jonkun sodassa kuolleen lentäjä-ässän mukaan nimet Tarmo Tapio. Luulin ja toivoin pitkään, että Tarmoista jo päästäisiin, mutta eikös vain sekin nimi ole taas nostamassa päätään. (Sitä paitsi se on Virossa hyvinkin yleinen.)

*

Nuoruudessani aikuisilla ihmisillä oli paljon kuvaavia etunimiä, jotka alkoivat mennä pois muodista. Jotkut kuitenkin pitävät yhä pintansa. Taisto, Voitto, Kunto, Armas, Usko, Uuras, Uljas, Reima, Harras – jos vanhasta isoisästä kirjoitatte nykyaikaan sijoittuvaa tarinaa, harkitkaa noita. Vastaavia naistennimiä olivat Siviä, Impi, Tyyne, Hellä, Anelma, Hilja, Lempi – mahtavatko ikinä tulla takaisin? Minulla on almanakka vuodelta 1943 ja sieltä löytyy sellaisia täysin väistyneitä nimiä kuin Hillervo, Heloisa, Utria, Kauppo, Arpia, Rautia, Vorna, Äänis, Kauno, Ponteva. Luulisi niiden nyt sentään lopullisesti väistyneen. Kaimo, Sorjo, Alku, Immi, Rautia, Laimi, Aura, Mainikki, Salama. No yksi julkkis-Salama kaiken muuttaa voi. Niin kuin muutti Veeti!

Hassut julkkisnimet ovat näinä median kulta-aikoina lisääntyneet. Ennen papit ja väestökirjan pitäjät olivat tiukempana seulana. Nimilaki on voimassa ja sitä kannattaa silmätä, vaikkei kirjoittajan tarvitse siitä kauheasti välittää, ainakaan tieteiskirjoittajan. Olen miettinyt minkälaiset ihmiset antavat lapsilleen nimiä sellaisia kuin Tom Jones Leppänen ja Elvis Toropainen ja Madonna Viljanen. Kasku kertoo, että pappi sai torjutuksi Hoosiannan vetoamalla siihen, että hänhän oli Davidin poika, kun ristittävä vauva oli tyttö. Vanhat hauraat mummot ja jo kuolleet isopapat omasivat minun nuoruudessani yleensä ruotsinvoittoisen nimen. Ida, Josefina, Sofia, Raakel, Magdalena, Frans, Aksel, Henrik. Kun meidän tyttö meni tarhaan ja kouluun tuossa 1990-luvun alussa huomasin ihmeekseni niiden olevan kovassa kurssissa. Semmoiset nykyään yleiset nimet kuin Taavetti, Joonas, Eetu, Manu ja Kustaa ovat minulle kotieläinten ja renkien nimiä vanhoista Topeliuksen saduista.

Ja sitten ne Taunot ja Uunot ja Jormat. Nimi saattaa saada tällaista painolastia yllättäen ja tiedätte niitä kyllä paljon. Että Seppokin, minun suussani se ei maistunut yhtään hölmöltä kunnes joku selitti, että sehän juontuu cp-vammaisesta. Naisten nimiin ei yhtä herkästi tauti tartu, mutta onpa niitäkin.

*

Uskonnolliset piirit pyrkivät juontamaan kaikki nimet raamattuun ja pyhimyksiin ja tekevät aikamoisia silmänkääntötemppuja selittäessään niitä omalla tavallaan. Ortodoksinen kalenteri omaa paljon vierasperäisiä pyhimysnimiä, joita on suomenneltu vähän samaan tapaan kuin serkun mies edellä teki. Pekan ja Pietarin nimipäiviäkin löytyy yhdeksän kappaletta. Ortodokseilla on pääsääntöisesti vain yksi etunimi. Kun kirjoitatte fantasiaa vieraista maailmankaikkeuksista ja ulottuvaisuuksista, on varottava Marttaa ja Mariaa, Leeviä ja Juudasta. Ja montaa muuta.

Kirjoittaminen on ainaista nuorallakävelyä, kliseiden kanssa taiteilua. Jos esimerkiksi kirjoitan jutun, jossa esiintyy pankinjohtaja nimeltä Hagert. Täytyykö minun heti kertoa, onko hän romani ja jos on, niin miten hän voi olla pankinjohtaja? Manne-teeveehen mennäkseni, miten romaneista voi kertoa hauskasti tai ylipäätään kertoa jotakin olematta kliseinen ja herättämättä suuttumusta heidän parissaan? Vaikea kysymys, melkoinen haaste ellei tunne heitä hyvin. En neuvoisi yrittämään. Mutta romaninimistä voimme puhua. Sukunimiä ovat Hagertin lisäksi leimallisesti esim. Blomerus ja Zitron. Sitten on paljon ruotsinkielisiä nimiä, jotka eivät ole heimon yksinomaisuutta: Ahlgren, Hedman, Palm, Lundström, Lindgren, Lindström. Minäkin olen isän puolelta entinen Lindström, tosin hän suomensi sukunimensä jo ennen syntymääni.

*

Olen käyttänyt paljon ruotsinkielisiä nimiä omassa tuotannossani. Tämä on jossain määrin poikkeuksellista suomalaisen scifin piirissä. Vai onko? Olen ujuttanut tekstiini sukulaisteni nimiä ja syntymäpäiviä ja kuolinpäiviä. Näistähän tavallinen lukija ei voi olla perillä, mutta itselle ne antavat hupia. Luulenpa että monet muutkin toimivat samalla lailla. Kirjallisuudentutkijoille riittää töitä.

Vanha kikka on ottaa toinen etunimesi ja äidin tyttönimi ja katsoa mitä siitä syntyy. Se on ns. tangonimi, vaikka on sillä muitakin nimityksiä. Olen siis Tapio Lampela. En koe itseäni ollenkaan Tapio Lampelaksi, sellainen nimi voisi kuulua pohjalaiselle painijalle tai pesäpalloilijalle. Vai johtuuko tämä mielikuva siitä, että äiti oli kotoisin Pohjanmaalta? Tuskin olen oman nimenikään näköinen. Parikymppisenä otetussa passikuvassa olin siisti ja totinen ja muistutin Tarmo Talviota tai jopa Tapio Lampelaa. Vanhemmiten olen muuttunut Boris Hurtan näköiseksi niin kuin isäntä alkaa muistuttaa koiraansa.

Mikä sinun tangonimesi on? Katsotko olevasi sen näköinen? Oletko itsesi näköinen? Onko nimellä sittenkään kovin paljon merkitystä? Boris Hurtta 2008